Viime päivinä olemme saaneet uusia rakastettavia perheeseemme! Hain Akikon viikko sitten Tampereelta Tuiren luota meille ja laskin, että pari viikkoa olisi aikaa asettua uuteen paikkaan pentuja varten. Sunnuntaina, 59. tiineyspäivänä, alkoi kuitenkin tapahtua. "Muutosta" oli siis aikaa vasta viikko. Olin varautunut siihen, että Akiko kantaa 63. päivän kieppeille, mutta syntymän ihmettä päästiin todistamaan jo aiemmin.
Akiko aloitti touhun syömättömyydellä, läähättämisellä ja petaamisella. Ei siinä paljon tarvinnut arvailla mihin ilta johtaa. Lähdettiin kiireessä hankkimaan tarvikkeita apteekista (koska hyvä kasvattaja varautuu synnytykseen vasta sinä päivänä kun itse asia tapahtuu) ja Nona ja Julle lähtivät vanhemmilleni evakkoon.
Akiko on sellaista kipuherkkää ja äänekästä sorttia, joten ilta meni kuunnellessa "synnytyslaulua". Akiko ulvoi pienemmillä supistuksilla ja parkui loppua kohden, joka ikisen supistuksen aikana... Hän kaipasi kovasti minut tuekseen ja ponnistuksia odotellessa aika kuluikin kuunnellessa, kun Akiko huusi korvaani. Mutta mihin sitä ei koiransa puolesta ryhtyisi, kuulonmenetys tuntui pieneltä uhraukselta ottaen huomioon millaisen työn Akiko joutui tekemään, jotta lapset saatiin ulos.
Ensimmäistä sai odotella melkoisen pitkään, yli tunnin siitä kun vesi meni. Aloin jo olla huolestunut ja soitin Christenille. Hän neuvoi minulle supistuksia voimistavan selänhierontamenetelmän, jota en luultavasti ihan sisäistänyt oikein, mutta yritin silti parhaani sen toteuttamisessa. Pian alkoikin jo sikiöpussia pilkistää esiin ja odottelin, että Akiko saisi pennun rykäistyä seuraavalla supistuksella kokonaan ulos, kun pää näkyi jo. Pentu oli kuitenkin niin iso, että se jäi jumiin. Nappasin kumihanskan käteeni ja stimuloin samalla selänhieronnalla supistuksia. Seuraavalla supistuksella autoin pennun ulos. Akiko putsasi pennun ja sen jälkeen mittasin painon - 350 grammaa! Ei mikään ihme, että apua tarvittiin. Shiban pennut painavat tavallisesti 200-300 g. Meille on kyllä siunaantunut vain niitä jytkyjä, vähintään 300 grammaisia.
Pentu pääsi imemään nisälle ja jäin ihmettelemään, että siinäkö se oli. Akiko vaikutti kovin rauhalliselta ja tyhjältä ja ehdin jo ensimmäisen syntymästä kuluneen muutaman tunnin odottelun aikana luulla, että valkoinen uros jäi ainokaiseksi. Supistelut kuitenkin jatkuivat ja pian huomasin, että sieltä on vielä yksi tulossa (onneksi). Akiko tarvitsi taas apuani, tällä kertaa pentu oli tulossa peppu edellä ja jäänyt myöskin jumiin. Sain otteen pennun vartalosta ja supistuksella vedin varovasti. Sikiövesi oli vihreää, joten pentu oli ollut hapenpuutteessa ja ulostanut veteen. Onneksi se ei tarvinnut elvytystä, vaan hengitti omin avuin, joskin röhisten. Kuopus oli musta narttu. Molemmat pennut rauhoittuvat nopeasti, saivat maitoa ja hiljenivät. Minä sen sijaan en ollut rauhallinen. Synnytys oli taas nostattanut sellaiset tunteet pintaan, varsinkin kun oli vähän actionia, että oli mahdotonta mennä itsekin nukkumaan, kun koirat olivat jo täydessä unessa. Lopulta uuvuin ja nukahdin, minäkin.
Ensimmäiset päivät ovat aina jännittäviä, kun joutuu seuraamaan pentujen toimia; saavatko ne maitoa, ovatko terveitä ja tuleeko mitään yllättävää ilmi. Toistaiseksi kaikki on kuitenkin sujunut hyvin eikä Akiko ole tarvinnut apuja pentujen hoidossa. Pennut ovat ottaneet hyvin painoa ja nyt poika painaa jo 420 g, tyttö 400 g! Molemmat ovat kauniita, vaikka valkoinen ei olekaan sallittu väri shiboilla. Olen niin mielettömän kiitollinen näistä lapsista ja toivon, että kaikki menee jatkossakin hyvin, rankasta alusta huolimatta!
Kiitos kaikille avustaneille ja tukeneille sekä meidän koirien hoitajille: Tuirelle perheineen, Christenille, Jorunnille, Paulalle, Jennalle, Marjolle perheineen, Johannalle sekä Tinjalle! Kiitos myös kaikille onnitteluista!
Eläköön Akiko, eläköön pennut! <3
Lopulta meillä tuntui olevan kaksi päätöntä painijaa - ratsumies ja tallipoika:
Ettei menisi taas liian epämääräisiksi nämä jutut, lisätään pari kuvaa meidän jokapäiväiseltä lenkkireitiltä. Kaunista, eikö? Ystävänpäiväksi ollaan alustavasti sovittu treffit tänne Herttoniemeen. Toivottavasti saadaan kaunis sää ja mukava lenkkiporukka! Tervetuloa!
Muita kivoja vakkarikavereita ovat Riku-corgi ja Hugo-vinttari. Opri jännittää aina vähän, jos puistossa on isoja vieraita koiria, mutta ilokseni olen huomannut, että päiväsaikaan porukka on aika leppoisaa ja Oprikin pääsee lopulta mukaan tohinaan. Yleensä niillä on Ukon kanssa kuitenkin niin kivaa, ettei ollenkaan haittaa jos puisto on tyhjillään. Vieraiden narttujen kanssa me emme juurikaan puistoile, mutta on ollut hauskaa huomata miten hyvin kaikki urokset tulevat toimeen keskenään, Opri ainoana naisena ja yleensä porukan ulkopuolella puuhastelemassa omiaan. Pojat juoksevat sillä aikaa peräkanaa pitkin kenttää. Mitähän tästäkin nyt pitäisi taas ajatella.
Havahduin jokin aika sitten siihen, että Ukko kasvaa rytisten, emmekä me ole tehneet sen kanssa vielä juuri mitään. Ukko tuntuu niin "valmiilta" ja täyspäiseltä, että kaikenlaiset koulutusprojektit ovat häipyneet mielestä arjen tohinassa. Ehkä jos tarvetta tuntuisi olevan, pysyisivät moiset asiat paremmin muistissa. Mutta toistaiseksi kaikki on mennyt oikein hyvin, enkä ole jaksanut ottaa stressiä, no oikeastaan mistään.
Tässä kuvassa näkyy hauskasti, miten vauhdin hurmassa korvatkin kääntyvät lerpalleen!
Sadalle kiitos leikkiseurasta ja Elinalle kiitos kahvista!
Nonakin tykkäsi koristeellisesta kaulapannasta, ehkä jopa vähän enemmän kuin villapaidastaan... Opri ei näyttänyt tuumivan pannasta paljoa, makaili vain ylväänä ja karvattomana lampaantaljalla (kun ei ole omaa pohjavillaa lämmittämässä).
