Koiranörtti ja poikalapsi

Olen valitettavasti kohtalaisen hyvämuistinen (joskin valikoivasti) ja huono antamaan anteeksi. Muistan vieläkin, kuinka yhdeksännen luokan loputtua olin huojentunut päästessäni eroon silloisista luokkakavereistani. Erityisen pahasti suivaannuin eräälle "ystävälle", joka aikalailla puun takaa aloitti valitusvirren koirainnostuksestani. Ilmeisesti jutustelut mielenkiinnon aiheestani olivat jo pidempään kypsyttäneet häntä... No, minä sain sisäiset raivarit vaikken siinä kyennyt mitenkään järkytykseltäni puolustautumaan. En koskaan unohtanut tätä loukkausta. Myöhemmin monestikin olen joutunult kestämään kyseistä henkilöä kaveriporukassamme ja olisi varmasti ollut helpompaa unohtaa koko juttu ja yrittää ystävystyä uudelleen.

Elämässäni on ollut vaiheita, jolloin koirat eivät ole olleet kovin näkyvänä ja isona osana maailmaani ja ajatuksiani. Takaraivossa on silti siintänyt aina tulevaisuuden toivenäkymä - koirien keskellä kirmailu. Jaksan todennäköisesti aina ja ikuisesti kertoilla mielestäni hyvin itseäni kuvaavaa tapausta entisen poikaystäväni kanssa. Hän oli juuri päässyt armeijasta ja kaavailimme yhteenmuuttoa. Juttelin koiraroduista ja siitä millainen pentu sitten otetaan kun päästään asumaan pois vanhempien nurkista. Hän totesi, ettei oikeastaan haluaisi koiraa. Sen enempää miettimättä lauoin sen mitä sydämessäni tunsin. Annoin ymmärtää, että jos pitäisi valita, hän ei olisi listalla ensimmäisenä. Suhteen pikaisen kohtalon saattaa arvata.

Pidän itseäni sosiaalisesti kohtuullisen lahjakkaana tai ainakin hyvin pärjäävänä, vaikka usein valitsisinkin puheenaiheeksi kernaammin koirat kuin ihmiset. Yritän siksi pitää tuttavapiirissäni lähimpinä ystävinäni samanlaisia "koiranörttejä" kuin itse olen, sillä ei-koiraihmisille on vaikeaa selittää elämäntapaansa. Se on välillä täysin ylitsepääsemättömän rasittavaa. Olen huomannut, että niin lasten kuin koirien kanssa ihmiset luulevat, että jos joskus on synnyttänyt/siittänyt lapsen tai silitellyt naapurin koiraa, tietää asiasta jo kaiken ja on siten oikeutettu esittämään mielipiteitään niihin liittyvistä aiheista.

Onneksi olen löytänyt sielunveljiä, rotua rakastavia ihmisiä, sekä Suomesta, että ulkomailta. Olen myös onnekas "omistaessani" miehen, joka jaksaa jakaa innostukseni koiriin ja erityisesti shiboihin. Joistakin melko uusistakin tuttavista on lyhyessä ajassa noussut tärkeitä ystäviä ja tukijoita sekä kumppaneita koirankasvatuksessa. On hienoa kokea Suuri Yhteys jonkun kanssa ja jakaa tärkeänä pitämänsä ajatukset. Kyse ei ole ainoastaan omasta mielihyvästä. Mikä voisikaan olla hedelmällisempi tapa auttaa koirarotua, kuin yhteistyö?



Yhteistyöstä aasinsillan kautta siirryn jälleen tuontiuutisiin. Norjan Bergenistä on jälleen lentänyt shiba Suomeen! Tällä kertaa poikapentu tuli täyttämään Islan jättämää ammottavaa aukkoa elämässämme ja hyvin on poju Islan isoihin saappaisiin astunutkin! Lisää lapsesta voi lukea nettisivuiltamme, kunhan saamme luotua hänellekin oman osion. Viimeisistäkin remontin rippeistä selvittyämme paneudun taas kippura.comin päivittämiseen! Sitten siis lisää kuvia ja tietoa vesselistä. Kiittää saamme jälleen kerran Christen Langia sekä Jorunn Kvalheimia kennel Enerhaugenista!

Perheenlisäystä ja siitä kummunneita ajatuksia

Ei, en ole taas raskaana. Sen sijaan laajennettu perheemme sai uuden jäsenen, kun Norjan prinsessa Kana Go alias Akiko (Aso No Kana Go Takayuusou) lensi Bergenistä 9.10.08 luoksemme. Akikon "äiti", Tuire, asustelee Tampereella, joten jo samana päivänä neiti matkusti uuteen kotiinsa ja saimme nähdä vain vilaukselta pientä (joskin hieman pulleaa) mustaa tyttöä. Toivon kuitenkin saavamme Akikon luoksemme aika ajoin visiitille, niin pentujen vuoksi kuin ihan muutenkin vain. Montaa niin kultaista shibaa en ole tavannut. Odotan suuresti jälleennäkemistä jo sen vuoksi, että tämä koira saa minut onnea hersyvällä olemuksellaan aina iloiseksi!

Kasvattajana narttukoiria joutuu usein sijoittelemaan muille, jos haluaa jatkaa jalostusta omilla kasvateillaan ja tuontikoirillaan. Kotona kun ei voi kaikkia pitää, valitettavasti. Usein puhutaan siitä, että sijoituskoiraa mielivän kannattaa varautua kaikenlaisiin kustannuksiin, vaikka koiran saisikin "ilmaiseksi". Mitään ilmaista ei tässä maailmassa olekaan. Sama koskee myös koiran sijoittajaa. Koiran maahantuominen ei ole halpaa lystiä, lennot ovat yllättävän kalliita. Päälle voi lisätä Kennelliittoihin päätyvät paperityökulut, eläinlääkärin tarkastukset ym. jatkossa tarvittavat asiat, kuten vakuutukset. Hyvästä kannattaa silti maksaa ja voin lämpimästi suositella kaikille koiran tuontia ulkomailta. Oikeanlaisten kontaktien ja rehtien kasvattajien kanssa on ilo tehdä yhteistyötä. Se antaa myös paljon suomalaiselle shibakannalle, joka saa uutta puhtia vieraista linjoista.

Shibojen kasvatuksessa mallia antaa jalostuksen tavoiteohjelma, jossa mm. kehotetaan selvittämään tutkimuksin shibojen terveys. Viime aikoina on paljon puhuttu kasvattajien vastuusta juuri terveystutkimusten osalta. Ensin syynissä olivat silmien ja polvien tarkistukset, nyt kuvaan ovat ilmestyneet vahvasti myös kyynärät ja lonkat. Miksi? Eihän näin pienen koiran pitäisi kärsiä, vaikka sillä olisikin hieman jotain ongelmia raajoissa? Lisääkö tieto tuskaa vai onko meille oikeasti hyötyä tietää esimerkiksi jokaisen shiban lonkkastatus?

Jalostuksessa ulkonäköä paljon tärkeämpiä ovat luonne ja terveys. Päällepäin voimme silti nähdä koirasta monenlaisia asioita, jotka vaikuttavat valintaamme; korvien koon, turkin värin, ylälinjan, kulmaukset... Jokainen kasvattaja, joka haluaa päästä kasvatustyössään eteenpäin, valitsee koiraparit siten, että ne täydentävät parhaalla mahdollisella tavalla toisiaan. Olisi hyvä, että koirat eivät "kärsisi" samoista virheistä ja että se mikä toiselta puuttuu, löytyisi toiselta. Mikäli molemmilla vanhemmilla on isot korvat tai hammaspuutoksia, ei kannata odottaa pienikorvaisia pentuja täydellä purukalustolla.

Tätä logiikkaa yritän hyödyntää tutkimuksien kohdalla. Mustaa valkoisella takaa myös sen, että kokemus terveydestä ei enää ole subjektiivinen. Jos minun koirallani on C-lonkat, en etsi sille toista C-lonkkaista koiraa pariksi, vaan pyrin löytämään tervelonkkaisen uroksen. En siis kasvata vain yhtä asiaa; lonkkia, silmiä tai polvia, vaan kokonaisuutta niin pitkälle kuin se on mahdollista. Siinä missä katson luonnetta, ulkoisia ominaisuuksia ja jälkeläisnäyttöä, katson myös niitä ominaisuuksia, joita voimme todeta röngenkuvasta tai eläinlääkärin lausunnosta, niitä joita emme voi nähdä paljain silmin. Sen voin myöntää, että eläinlääkäri tässä enimmäkseen rikastuu. Omalla kohdallani ei kasvattaminen taida merkeistä päätellen koskaan johtaa siihen... Mutta saan jotain arvokkaampaa, nimittäin tietoa!

Lokakuun Koiramme-lehdessä oli juttu vanhasta koiraharrastajasta, Johannes Anttisesta. Hän toteaa haastattelussaan näin: "On tietysti vaara, että kun otat koirasta röngenkuvan, joka osoittaa, että koira on sairaslonkkainen, se on paha juttu. Niin kauan kuin todistetta ei ole, koira on terve ja sitä käytetään jalostukseen."

Koiranjalostukseen ja mm. periytyvyyteen liittyviä artikkeleita voi käydä selailemassa HETI ry:n nettisivuilla osoitteessa http://www.koiranjalostus.fi/artikkelit.html

Tänään terveystutkimuksiin menee Akiko ja perjantaina Oprin pentu Taru. Lompakko keveni sujuvasti, mutta toivottavasti myös mieleni huojentuu ja tulokset ovat hyviä. Peukkuja pystyssä pidellen, tähän on hyvä lopettaa.