Tapahtui vuonna 2008

Pian on taas yksi vuosi takana. Olemme vanhentuneet hieman ja elämästämme on poistunut asioita, mutta olemme myös saaneet jotain uutta. Ehkä olemme saavuttaneet jotain hieman, jotkut jopa paljon! On uudenvuoden lupausten aika ja aika katsoa mennyttä vuotta. Sen jälkeen voi siirtyä eteenpäin.

Hesarista löytyi hassuja sitaatteja vuoden 2008 varrelta, liittyen maailmalla tapahtuneeseen. Ilmeisesti myös planeettamme johtohenkilöiden voisi olla syytä miettiä mitä suustaan ääneen päästää. Sitaatit naurattivat, mutta myös vakavia ja muutoksen tuovia asioita on tapahtunut.

Muutamia suuria uutisia olivat toukokuussa Etelä-Myanmaria koetellut hirmumyrsky Nargis, marraskuinen Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi sekä vuoden loppua kohti kiihtynyt talouden heikkeneminen ja taantuma. Aivan alkuvuoden uutisia en enää edes muista.

Suurimmat uutiset oman perheemme sisällä liittyivät lähinnä lapseemme Nonaan sekä koiriimme. Isla muutti pois, Akiko ja Ukko tulivat tilalle. Muutimme Lohjalta takaisin Helsinkiin ja Nona oppi kävelemään. Siinäpä kai ne tärkeimmät.

Koirarintamalla uusi vuosi tuo tullessaan toivottavasti mukavia asioita ja jotain kivaa odotettavaa. Ukko se vain kasvaa ja on pian riittävän vanha päästäkseen näyttelyihin kokeilemaan charmiaan. Ehkä saamme mustia pentuja, ja kenties punaisiakin! Työtä on siis ainakin luvassa, mutta hyvällä onnella saamme myös nauttia.

Vuoden päätteeksi aion tuumia viimeisen 12 kuukauden tapahtumia ja oppia. Haluan päästä yli mieltäni harmittaneista sanoista ja teoista, enkä kantaa turhaa murhetta harteillani. Haluan kiittää niitä, jotka ovat minua auttaneet sekä osoittaa kiitollisuuteni ja ystävyyden tärkeyden. Haluan jättää taakseni asiat, jotka estävät pääsemästä eteenpäin. Haluan pyytää anteeksi niiltä, joita olen loukannut ja antaa anteeksi niille, jotka minua loukkasivat. Ennen kuin listastani tulee liian raamatullinen, toivotan kaikille erinomaista, kaikin tavoin rikasta ja onnellista Uutta Vuotta 2009, ja lopetan tähän!

Viimeiseksi - olkaamme johtajiamme fiksumpia ja muistetaan se tahdikkuus ;)

Deittailua

Havahduin jokin aika sitten siihen, että Ukko kasvaa rytisten, emmekä me ole tehneet sen kanssa vielä juuri mitään. Ukko tuntuu niin "valmiilta" ja täyspäiseltä, että kaikenlaiset koulutusprojektit ovat häipyneet mielestä arjen tohinassa. Ehkä jos tarvetta tuntuisi olevan, pysyisivät moiset asiat paremmin muistissa. Mutta toistaiseksi kaikki on mennyt oikein hyvin, enkä ole jaksanut ottaa stressiä, no oikeastaan mistään.

Ukon koira-deittailu oli kuitenkin jäänyt aika pitkälti naapurin Merri-sekarotuisen ja Simo Sisu-mäyräkoiran sekä oman isosiskon Oprin kanssa puuhasteluun. Totesin, että nyt on aika tehdä edes tälle asialle jotain! Niinpä soitin Elinalle ja Sadalle ja sovin Ukolle treffit!

Kävimme alkuviikosta leikkimässä Sadan kanssa ja seura tuntui olevan mieleistä. Touhut olivat villit, mutta sopuisat ja Ukko nukkui hyvillä mielin lopun päivää kotiin päästyämme. Eipä siitä sen enempää ole kerrottavaa. Laitetaan kuitenkin pari kuvaa mukaan kertomaan hauskanpidosta.

Tässä kuvassa näkyy hauskasti, miten vauhdin hurmassa korvatkin kääntyvät lerpalleen!

Sadalle kiitos leikkiseurasta ja Elinalle kiitos kahvista!

Ennakko-joulu

Joillekin joulun lähestymisestä muistuttaa joulukadun avaus, joulukalenteri tai valtavat ihmismassat kaupoissa ja ostoskeskuksissa. Minulle joulun tulosta kertoo jokavuotinen perinne, Helsingin Messukeskuksen Voittaja näyttely!

Sen lisäksi, että Messarissa tapaa ystäviä, tuttuja ja koiria, ohjelmaan kuuluu myös vanhojen hyvien aikojen muistelua ja Messari-kokemusten vaihtoa. Tällä kertaa omat koirat eivät olleet mukana ja sain nauttia 2008 Messarista myös ilman lasta ja miestä. Arvasin, että ostan enemmän kuin jaksan kantaa, joten pisteenä iin päälle, sain soitettua vielä kyydinkin kotiin!

Ennen joulua koiratuttuja ehtii tavata yleensä juuri Messarissa. En ollut tajunnut varustautua joululahjoin, mutta sain kyllä muutamia itse, kiitos Johanna, Tuire ja Tiina!

Kuten joululahjojen kanssa kuuluu tehdä, ne revitään heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen auki, koska äiti ei ole enää estämässä. Johannalta sain hänen isänsä tekemiä kynttilöitä (omat tekeleet olivat kuulemma liian käyriä...?). Tiinan lahjan paperit aukesivat kotimatkalla autossa ja paketista paljastui ihana koirakirja! Semmoinen tunnelmakirja. Tuire yritti muistuttaa, että joululahjat ovat jouluaattoa varten, mutta heltisi sitten lupaamaan, että saa hänenkin lahjapussinsa jo avata. Tuirelta koirat saivat puruluut sekä upean kultaisen kaulapannan. Nona sai hienon punaisen villapaidan! Puruluita lukuunottamatta Tuire oli itse väkertänyt nämä kaikki (en tajua miten)! Suuri kiitos ja halaus tytöt!

Nonakin tykkäsi koristeellisesta kaulapannasta, ehkä jopa vähän enemmän kuin villapaidastaan... Opri ei näyttänyt tuumivan pannasta paljoa, makaili vain ylväänä ja karvattomana lampaantaljalla (kun ei ole omaa pohjavillaa lämmittämässä).

Ennakko-Joulu ei päättynyt vielä siihen. Kuten sanottu, olin ostanut kassikaupalla ruokaa, herkkuja ja puruluita koirille. Kotiin tultuani, säkit purettiin olohuoneen lattialle ja niitä siinä sitten yhdessä ihasteltiin. Nona rapisteli ruokanäytepusseja ja koirat tutkivat innoissaan jotain epämääräisiä eläinperäisiä herkkupaloja. Sitten maisteltiin tuomisia ja pian Ukkokin näytti siltä, että koiranpennun tilalle oli ilmestynyt joulukinkku.

Messarissa ottamani shibakuvat löytyvät kippura.comista, mutta ehdittiin sitä joutessamme paria muutakin rotua vilkaisemaan ja kuvaamaan. Muistoja räpsittiin valikoidusti vain kahdesta muun rodun edustajasta: länsigöötanmaanpystykorvasta, josta en tiedä mitään muuta kuin että se on Uma Aaltosen koira (vai kasvatti? kenties molempia) ja toinen on tietenkin Tiinan ja Janin ihana Ossi-mäykky!

Tässä tämä Uman jöötti. Nätti tyttö!


Ossi Janin handlaamana. Sijoitukseksi tuli tällä kertaa ROP vetsku ja PU2. Mutta Ossi oli kyllä meidän mielestä kaikista paras!


Lopuksi Ukko esittelee miten pöydällä ollaan oikeasti hienosti:

Kädentaidoton

Luin kateudesta vihreänä Tuikun blogista, että siellä on kaikenlaista käsityötä vireillä - huovutettuja koiria ja slipoverin neulontaa... Ärsyttää tuollaiset tyypit, jotka osaavat ja kaiken lisäksi saavat sen kuulostamaan helpolta! "Kävin ostamassa vähän lankaa ja kappas, villatakki ja lämminkerrasto olivatkin jo valmiit." :D

Oikeasti olen onnellinen, että joku osaa, itse kun saan aikaiseksi neulottua vain oikeata ja nurjaa ilman mitään muotoa. Siis kaulaliina saattaisi onnistua ellen olisi niin kärsimätön. Edes villasukan kantapäätä en osaa tehdä. Ohjeet ovat täyttä hepreaa minulle (0 I 2 neulo yhteen ja nosta lanka - mitä?!?) enkä jaksa yrittää tavata niitä. Mutta osaan arvostaa toisten osaamista.

Mummo-raukka saa tuta isoäitiyden velvollisuudet neuleohjeiden tulvalla. Lehdistä ja kirjoista on helppoa löytää kaikkea kivaa, jota ei itse osaa tehdä. Siihen tarvitaan mummoja ja tätejä. Koska minulla ei ole tätejä, saa mummo kantaa vastuun neulonnasta. Olen viime aikoina löytänyt myös sijoitusnarttujen "huoltajien" aarrearkun. Koira kannattaa antaa sellaiselle, jolta voi vaatia koiranpidon lisäksi myös muita palveluita, kuten käsitöitä.

Käsityöt ja kädentaito ovat ihailtavia asioita. Näppäryys ja mielikuvitus sekä taidokkaat luomukset ovat täysin omaa luokkaansa. On hienoa, että joku osaa ja viitsii. Varron innolla, josko joku tekisi minulle joululahjaksi jotain mukavaa, pehmeää ja lämmintä. Ainakin mummon takuuvarma villasukkapaketti on luultavasti odotettavissa. Omat joululahjahankintani ovat selviö: käsityökirjoja - muille ;)

"Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi..."

Emme aina voi tuoda tai saada hyviä uutisia. Eilen myöhään illalla Julius toi iltalenkiltä tullessaan huonompia uutisia kuin kenellekään voisi kuunaan toivoa.

Ystäväpiiriimme syntyi hiljattain tyttövauva. Lapsi vain ei ollutkaan terve. En tarkalleen tiedä mitä näiden päivien aikana on tapahtunut, enkä tiedä pystynkö kuulemaan enempää. Nyt hengityskone on suljettu, ja pienen elämän odotetaan hiipuvan ja lopulta sammuvan. Sanat eivät enää riitä kuvailemaan, enkä edes osaa sanoa mitään lohduttaakseni.

Tiedän vain, että tänään halaan ja pidän kiinni rakkaistani lujempaa kuin koskaan. Kumpa muistaisin tehdä niin joka päivä.

...

Korttitalo

Oksentelun syyksi paljastui eilen kampylobakteeri. Yleinen ja inhottava, myös ihmisiin tarttuva. Seuraava kysymys kuuluukin, miksi jo ensimmäisellä käynnillä ei tutkittu mitään näytettä, ainoastaan sohittiin kanyylilla suonta? Uudella yrityksellä ja uuden lääkärin kanssa saatiin kakasta löytyneestä taudinaiheuttajasta syy ja antibiootista ratkaisu ongelmaan. Nyt Ukko onkin jo taas elämänsä voimissa. Uupumus väistyi valitettavasti jo keskiyön aikoihin, jolloin alkoi myös menetettyjen riehumishetkien takaisinotto.

Odottelin eilen kauhulla kuka meistä alkaa seuraavaksi ripuloida. Onneksi olen vielä päivisin kotona enkä kiinni töissä tai opinnoissa, mutta lapsessani olen kiinni, enkä olisi millään päässyt jatkuvasti lenkkeilyttämään liejua ulostavia koiria. Ulkona riehuva myrsky ei varsinaisesti tehnyt ulkoilusta yhtään houkuttelevampaa... Jullen onneton taas joutui jälleen kerran ylitöihin sairastelevan työtoverinsa ja muutaman muun ikävän sattuman vuoksi. Hutera korttitalomme tuntui alkavan huojua pahemman kerran. Tasapaino on niin kovin pienestä kiinni.

Aamun lähtiessä tänään käyntiin, alkoi toivo taas sarastaa ja ehdin jopa hörppästä kupin kahvia. Niin, ja näyttää minulla olevan aikaa tännekin runoilla. Kukaan meistä ei ole ainakaan vielä osoittanut taudin merkkejä, mutta parempi olla vannomatta. Naapurin mäyräkoiran pentu aloitti yöllä oksentelun ja syömälakon. Mutta tällä puolella rappukäytävää asiat ovat toistaiseksi hyvin ja aion nauttia tästä hetkestä. Jälkikasvu lepäilee, kampylo on taltutettu, rauha on maassa ja korttitalomme osat tuntuvat taas yhteenliimatuilta.

Testosteronia, komisario Meri

Hei tei urosten omistajat! Minäkin kuulun nyt teihin. Olen kuulunut kokonaiset 4 elämysrikasta päivää! Poikamme on osoittautunut aikamoiseksi yllätysmunaksi niin sanoakseni.


Viime päivät ovat menneet lähinnä ihmetellessä ja ihastellessa miehekkäitä tapoja, joita pentu harrastaa. "Katso, se pissaa eri tavalla! Ooh!" Erityistä ihastusta herätti pikkupojan jalannosto! Siinäpä vasta kehittynyt kaveri, toinen koipi nousee jo vähän! Kiveksiä piti etsiä oikein monen hengen voimin, mutta löytyiväthän ne molemmat lopulta. Silläkin uhalla, että kuulostan nyt typerältä, kerron, että etsin niitä väärästä paikasta. Oikeasta ilmansuunnasta toki, mutta hienosäädössä oli korjaamisen varaa. Oppia ikä kaikki.

Suurta hauskaa pentu järjesti hyppimällä Oprin selkään ja siitä innostuneena nylkyttämällä kättäni. Käteeni kohdistuvaa toimintaa tietenkin paheksuttiin naureskellen, mutta Opri hoitakoot omat ongelmansa. Miehellä on miehen elkeet ja olemme kyllä kaikki sen jo huomanneet!

Hieman tyttömäistä sen sijaan on pentuparan kiljunta. Tänään onneton oksenteli koko päivän, mistä johtuen suuntasimme eläinlääkärille tutkimaan tilannetta. Vesikään ei pysynyt pienellä sisällä, vaan lensi kaaressa ulos, joten tipan laitto tuntui aiheelliselta väsähtäneen pennun toipumisen edistämiseksi. Kanyylia ängettiin suoneen kolmella yrityksellä ja lopulta myös niskaan ja pyllyyn yritettiin saada edes pari tippaa nahan alle. Koko tilanne olisi ollut melko koominen, ellei pentu olisi kirkunut täyttä kurkkua. Lopulta pistettiin vielä oksennuksenestolääkettä peppuun ja sehän se vasta huudot aiheuttikin. Ilmeisesti aine kirveli takalistossa pahemman kerran, sillä huuto jatkui vielä eläinlääkärin kirjoitellessa laskua.

Nyt poika nukkuu ja miehiset painit ovat tällä hetkellä erätauolla. Toivottavasti Ukko on pian taas hyvässä voinnissa ja eläimelliset menot voivat jatkua!

Koiranörtti ja poikalapsi

Olen valitettavasti kohtalaisen hyvämuistinen (joskin valikoivasti) ja huono antamaan anteeksi. Muistan vieläkin, kuinka yhdeksännen luokan loputtua olin huojentunut päästessäni eroon silloisista luokkakavereistani. Erityisen pahasti suivaannuin eräälle "ystävälle", joka aikalailla puun takaa aloitti valitusvirren koirainnostuksestani. Ilmeisesti jutustelut mielenkiinnon aiheestani olivat jo pidempään kypsyttäneet häntä... No, minä sain sisäiset raivarit vaikken siinä kyennyt mitenkään järkytykseltäni puolustautumaan. En koskaan unohtanut tätä loukkausta. Myöhemmin monestikin olen joutunult kestämään kyseistä henkilöä kaveriporukassamme ja olisi varmasti ollut helpompaa unohtaa koko juttu ja yrittää ystävystyä uudelleen.

Elämässäni on ollut vaiheita, jolloin koirat eivät ole olleet kovin näkyvänä ja isona osana maailmaani ja ajatuksiani. Takaraivossa on silti siintänyt aina tulevaisuuden toivenäkymä - koirien keskellä kirmailu. Jaksan todennäköisesti aina ja ikuisesti kertoilla mielestäni hyvin itseäni kuvaavaa tapausta entisen poikaystäväni kanssa. Hän oli juuri päässyt armeijasta ja kaavailimme yhteenmuuttoa. Juttelin koiraroduista ja siitä millainen pentu sitten otetaan kun päästään asumaan pois vanhempien nurkista. Hän totesi, ettei oikeastaan haluaisi koiraa. Sen enempää miettimättä lauoin sen mitä sydämessäni tunsin. Annoin ymmärtää, että jos pitäisi valita, hän ei olisi listalla ensimmäisenä. Suhteen pikaisen kohtalon saattaa arvata.

Pidän itseäni sosiaalisesti kohtuullisen lahjakkaana tai ainakin hyvin pärjäävänä, vaikka usein valitsisinkin puheenaiheeksi kernaammin koirat kuin ihmiset. Yritän siksi pitää tuttavapiirissäni lähimpinä ystävinäni samanlaisia "koiranörttejä" kuin itse olen, sillä ei-koiraihmisille on vaikeaa selittää elämäntapaansa. Se on välillä täysin ylitsepääsemättömän rasittavaa. Olen huomannut, että niin lasten kuin koirien kanssa ihmiset luulevat, että jos joskus on synnyttänyt/siittänyt lapsen tai silitellyt naapurin koiraa, tietää asiasta jo kaiken ja on siten oikeutettu esittämään mielipiteitään niihin liittyvistä aiheista.

Onneksi olen löytänyt sielunveljiä, rotua rakastavia ihmisiä, sekä Suomesta, että ulkomailta. Olen myös onnekas "omistaessani" miehen, joka jaksaa jakaa innostukseni koiriin ja erityisesti shiboihin. Joistakin melko uusistakin tuttavista on lyhyessä ajassa noussut tärkeitä ystäviä ja tukijoita sekä kumppaneita koirankasvatuksessa. On hienoa kokea Suuri Yhteys jonkun kanssa ja jakaa tärkeänä pitämänsä ajatukset. Kyse ei ole ainoastaan omasta mielihyvästä. Mikä voisikaan olla hedelmällisempi tapa auttaa koirarotua, kuin yhteistyö?



Yhteistyöstä aasinsillan kautta siirryn jälleen tuontiuutisiin. Norjan Bergenistä on jälleen lentänyt shiba Suomeen! Tällä kertaa poikapentu tuli täyttämään Islan jättämää ammottavaa aukkoa elämässämme ja hyvin on poju Islan isoihin saappaisiin astunutkin! Lisää lapsesta voi lukea nettisivuiltamme, kunhan saamme luotua hänellekin oman osion. Viimeisistäkin remontin rippeistä selvittyämme paneudun taas kippura.comin päivittämiseen! Sitten siis lisää kuvia ja tietoa vesselistä. Kiittää saamme jälleen kerran Christen Langia sekä Jorunn Kvalheimia kennel Enerhaugenista!

Perheenlisäystä ja siitä kummunneita ajatuksia

Ei, en ole taas raskaana. Sen sijaan laajennettu perheemme sai uuden jäsenen, kun Norjan prinsessa Kana Go alias Akiko (Aso No Kana Go Takayuusou) lensi Bergenistä 9.10.08 luoksemme. Akikon "äiti", Tuire, asustelee Tampereella, joten jo samana päivänä neiti matkusti uuteen kotiinsa ja saimme nähdä vain vilaukselta pientä (joskin hieman pulleaa) mustaa tyttöä. Toivon kuitenkin saavamme Akikon luoksemme aika ajoin visiitille, niin pentujen vuoksi kuin ihan muutenkin vain. Montaa niin kultaista shibaa en ole tavannut. Odotan suuresti jälleennäkemistä jo sen vuoksi, että tämä koira saa minut onnea hersyvällä olemuksellaan aina iloiseksi!

Kasvattajana narttukoiria joutuu usein sijoittelemaan muille, jos haluaa jatkaa jalostusta omilla kasvateillaan ja tuontikoirillaan. Kotona kun ei voi kaikkia pitää, valitettavasti. Usein puhutaan siitä, että sijoituskoiraa mielivän kannattaa varautua kaikenlaisiin kustannuksiin, vaikka koiran saisikin "ilmaiseksi". Mitään ilmaista ei tässä maailmassa olekaan. Sama koskee myös koiran sijoittajaa. Koiran maahantuominen ei ole halpaa lystiä, lennot ovat yllättävän kalliita. Päälle voi lisätä Kennelliittoihin päätyvät paperityökulut, eläinlääkärin tarkastukset ym. jatkossa tarvittavat asiat, kuten vakuutukset. Hyvästä kannattaa silti maksaa ja voin lämpimästi suositella kaikille koiran tuontia ulkomailta. Oikeanlaisten kontaktien ja rehtien kasvattajien kanssa on ilo tehdä yhteistyötä. Se antaa myös paljon suomalaiselle shibakannalle, joka saa uutta puhtia vieraista linjoista.

Shibojen kasvatuksessa mallia antaa jalostuksen tavoiteohjelma, jossa mm. kehotetaan selvittämään tutkimuksin shibojen terveys. Viime aikoina on paljon puhuttu kasvattajien vastuusta juuri terveystutkimusten osalta. Ensin syynissä olivat silmien ja polvien tarkistukset, nyt kuvaan ovat ilmestyneet vahvasti myös kyynärät ja lonkat. Miksi? Eihän näin pienen koiran pitäisi kärsiä, vaikka sillä olisikin hieman jotain ongelmia raajoissa? Lisääkö tieto tuskaa vai onko meille oikeasti hyötyä tietää esimerkiksi jokaisen shiban lonkkastatus?

Jalostuksessa ulkonäköä paljon tärkeämpiä ovat luonne ja terveys. Päällepäin voimme silti nähdä koirasta monenlaisia asioita, jotka vaikuttavat valintaamme; korvien koon, turkin värin, ylälinjan, kulmaukset... Jokainen kasvattaja, joka haluaa päästä kasvatustyössään eteenpäin, valitsee koiraparit siten, että ne täydentävät parhaalla mahdollisella tavalla toisiaan. Olisi hyvä, että koirat eivät "kärsisi" samoista virheistä ja että se mikä toiselta puuttuu, löytyisi toiselta. Mikäli molemmilla vanhemmilla on isot korvat tai hammaspuutoksia, ei kannata odottaa pienikorvaisia pentuja täydellä purukalustolla.

Tätä logiikkaa yritän hyödyntää tutkimuksien kohdalla. Mustaa valkoisella takaa myös sen, että kokemus terveydestä ei enää ole subjektiivinen. Jos minun koirallani on C-lonkat, en etsi sille toista C-lonkkaista koiraa pariksi, vaan pyrin löytämään tervelonkkaisen uroksen. En siis kasvata vain yhtä asiaa; lonkkia, silmiä tai polvia, vaan kokonaisuutta niin pitkälle kuin se on mahdollista. Siinä missä katson luonnetta, ulkoisia ominaisuuksia ja jälkeläisnäyttöä, katson myös niitä ominaisuuksia, joita voimme todeta röngenkuvasta tai eläinlääkärin lausunnosta, niitä joita emme voi nähdä paljain silmin. Sen voin myöntää, että eläinlääkäri tässä enimmäkseen rikastuu. Omalla kohdallani ei kasvattaminen taida merkeistä päätellen koskaan johtaa siihen... Mutta saan jotain arvokkaampaa, nimittäin tietoa!

Lokakuun Koiramme-lehdessä oli juttu vanhasta koiraharrastajasta, Johannes Anttisesta. Hän toteaa haastattelussaan näin: "On tietysti vaara, että kun otat koirasta röngenkuvan, joka osoittaa, että koira on sairaslonkkainen, se on paha juttu. Niin kauan kuin todistetta ei ole, koira on terve ja sitä käytetään jalostukseen."

Koiranjalostukseen ja mm. periytyvyyteen liittyviä artikkeleita voi käydä selailemassa HETI ry:n nettisivuilla osoitteessa http://www.koiranjalostus.fi/artikkelit.html

Tänään terveystutkimuksiin menee Akiko ja perjantaina Oprin pentu Taru. Lompakko keveni sujuvasti, mutta toivottavasti myös mieleni huojentuu ja tulokset ovat hyviä. Peukkuja pystyssä pidellen, tähän on hyvä lopettaa.

Rikas mies jos oisin...

Tai voisin kyllä naisenakin pysyä. Mutta varallisuutta ottaisin mielelläni lisää. Korot kasvavat ja inflaatio uhkaa, ostovoima heikkenee ja bensa kallistuu. Ja meikäläinen on opiskelija äitiyslomalla.

Jotkut asiat elämässä vievät väkisinkin osan elannosta. Sitten on asioita, joista voi nipistää, jos on pakko ja onhan se Pakko aina joskus edessä. Mm. Koirat-lehden tilaus jäi uusimatta kohdallani jo pitkän aikaa sitten. Ei kiinnostanut ihan niin paljon lukea Nylon Beatin Jonnan ja muiden julkkisten elämästä hauvojen kanssa. Samaan hengenvetoon on pakko todeta, että mielestäni myös Koirammen taso on laskenut huomattavasti. Mutta asiallisena kasvattajana kuulun suureen ja mahtavaan Kennelliittoon ja saan jäsenmaksun maksettuani tekeleen postiluukkuuni.

Mies pakotettiin lopettamaan Aku Ankan tilaus säästön nimissä. Kyllä se oli jo aika kasvaa ulos siitä vaiheesta, kun joka keskiviikko koulun jälkeen luetaan akkaria vaikka pitäisi tehdä läksyjä. Lapsen tultua taloon jäi myös ulkona syöminen kuvioista. Weimarin tultua taloon muu sosiaalinen elämä on kuihtunut pikku hiljaa. Saamme siis karsittua lehtitilausten lisäksi sekä ravintolaruokien hinnoista että kyläilijöiden tarjoiluista.

Säästöihin pyritään myös autoilun suhteen ja monta reissua on jäänyt sillä tekosyyllä tekemättä. Isän mökille Juvalle ei lähdetty, kun ei ollut rahaa bensaan. Todellinen syy taisi kylläkin olla se, että koirat olisi pitänyt jättää jonnekin muiden hoiviin, sillä perheen päästä risa parsoni on muodostunut myös heillä sosiaaliseksi rajoitteeksi. Ei, hän ei voi olla yhtä viikonloppua kaupungissa, jotta me voisimme tulla mökille. Ajatus omien koirien jättämisestä hoitolaan ja terrieristä irvistelemässä keittiön nurkassa ei miellyttänyt, joten jätimme mökkeilyt väliin.

Dielesin ja bensan hintojen kohottua reippaasti, on 800 km ajoa vain viikonlopun miniloman takia alkanut tuntumaan muutenkin turhuudelta. Oman mukavuuden voi uhrata ja jäädä kotisohvalle märehtimään. Mies joutuu ajamaan päivittäin Lohja-Helsinki väliä, joten säästetään myös hänen hermojaan. Mutta sinä hetkenä, kun saan päähäni, että koirien on päästävä mökille rentoutumaan ja juoksentelemaan, ei rahanmeno tahi ilmansaasteet saa päätäni enää käännettyä.

Koirat ovat sokea pisteeni. En osaa, en voi enkä halua säästää niiden kohdalla. Jo pidempään koiran valmisruokia syöttäneet ovat varmaan huomanneet huikeat nousut ruokasäkkien hinnoissa. Siirryimme noin vuosi sitten Roburiin, joka jo silloin maksoi mielestäni hieman enemmän kuin toiveissa oli, 55 euroa 15 kiloa. Järkytyin pahemman kerran jokin aika sitten, kun tajusin, että tuon ison säkin hinta oli noussut melkein 10 euroa! Ihan yhtäkkiä ilman että kukaan oli varoittanut minua! Nyt reilusti yli 60 euron hinta käy jo lähellä kipurajaa. Mutta luonnollisesti tässä on pakko jotain syöttää ja markettien ruokiin en lähde.

Kun päästään mukaan koirankasvatuksen koukeroihin, on moponi ehtinyt karata käsistä jo kilometrien päähän. Jotkut hienot ihmiset jaksavat käyttää aikaa ja rahaa siihen, että he tuovat koiria ulkomailta pelastamaan meidät geenien kadolta. Minäkin haluaisin, mutta ilmeisesti oma arvostelukykyni ei riitä, sillä mieheni kieltää minua tekemästä moista. Tässä rahallisessa tilanteessa ymmärrän häntä, mutta en haluaisi ymmärtää.

Myös astutusmatkasta ulkomaille olen haaveillut. Hinnasta vain tulisi melkoisen kova ja kun ottaa huomioon miten hankalaa tätä tervettä ja alkukantaista rotua on välillä saada lisääntymään, tuntuu ylivoimaiselta järjestää kallis matka ihan vain matkailun nimissä. Sillä minun tuurillanihan mitään astumista ei koskaan saataisi onnistumaan.

Kävimme kesällä Norjassa katsomassa maisemien lisäksi shiboja. Kalliissa maassa majailun jälkimainingeissa tuntuu siltä, että reissua olisi voinut miettiä vielä kertaalleen, mutta kerranhan sitä vain eletään. Ja eletään sitten hetkessä niin että tuntuu varmasti. Jälkeenpäin nimittäin. Kaikenkaikkiaan matka oli kylläkin hintansa väärti, eritoten koirapuolta ajatellen. Kyllähän siihen kannattaa syytää rahaa, että käy katsomassa muitten piskejä.

Laskuja maksellessani huomaan taas miettiväni mistä kaikesta voisi luopua, ettei tarvitsisi aina pihistellä ruokakaupassa tai vauvan vaatteita ostaessa. Sitten katson pihalle, jossa koirani järsivät onnellisena paahdettuja hirvenluita, jotka ovat ainakin hinnasta päätellen kultaisia. En löydä näkemästäni ratkaisua kysymykseeni, näen vain rakkaat sokeat pisteeni.